Hän punastui katsahtaen alaspäin, — ja hänen pitkät, tummat silmäripsensä loivat varjon hienoille poskille.
»Tuo rakas olento tahtoisi minut iloiseksi vaikka itse kärsii», — ajatteli Arvid. Hänen teki mielensä siepata syliinsä tuo hento vartalo. Hän liikahti jo noustakseen seisaalleen, mutta hillitsi itsensä, istuutui jälleen ja alkoi hiljaa, hellästi:
— Mitä sinä puhutkaan, Ines…? Olenhan minä iloinen, niin sanomattoman iloinen, kun taas näen sinut! Mutta tietysti me tilaamme kaikkea mitä sinä tahdot…
Ensimmäinen lasi oli lopussa, mutta sama äänettömyys ahdisti heitä ikäänkuin painajaisena. Nuorukainen koetti puhua jotain iloista, mutta se unohtui kesken; hän hymyili, mutta tuo hymyily näytti niin tuskalliselta, että tytön sydäntä vihlasi. Hänestä tuntui, ikäänkuin heidän takanaan olisi väijynyt jokin kauhea näkymätön, — joka tarttuu heihin mustalla kourallaan, jos he vaikenevat. Hän siis puhui tietämättä mitä sanoi. Mutta vihdoin hän näki miten tytön huulet alkoivat vavista, ja yhtäkkiä tämä kysyi käheällä, hillityllä äänellä:
— Milloin sinä matkustat?
— Huomenna, — vastasi nuorukainen kuin unesta havahtuen.
— Ja minne?
— Sveitsiin.
Äänettömyys.
— Ja koska sinä… palaat? — kysyi tyttö katkonaisesti, tuijottaen tuskallisen tutkivasti toverinsa silmiin.