Nuorukainen säpsähti, niinkuin joku olisi iskenyt häntä. Hän tiesi, ettei enää palaisi elävänä, — hän oli viime aikoina mennyt niin nopeasti alaspäin. Mutta pitääkö nyt puhua totta, vai valehdella? Hän muuttui aivan kalpeaksi, pyyhkäsi tolkuttomasti otsaansa, johon oli kohonnut hikikarpaloita ja änkytti:
148
— Niin — kai niinä tulen heti jos… heti kun paranen…
Mutta hän ei rohjennut katsoa tytön silmiin. Hän hypisteli vain ruokaliinaansa, niinkuin se olisi ollut hyvinkin tärkeätä.
Sitten hän kaasi lasit miltei täyteen ja lausui ääni vavisten:
— Maljasi, Ines! Ei ajatella nyt sellaisia…
Ääneti tyhjensi tyttö lasinsa ja ääneti alkoi hän taas katsella vastapäätä istuvaa nuorukaista. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi, vaikka niillä äsken oli ollut heleä punerrus, ja vihdoin hän kuiskasi tukehtuneesti:
— Sinä et siis tule… koskaan enää…?
— En koskaan enää, — kuiskasi nuorukainen kuin kaiku. Hän tunsi, että tyttö ymmärsi. Nuorukainen katsahti kerran tyttöä, ja ajatellessaan, että olisi saanut elää hänen kanssaan koko elämän, rakastaa, — tunsi hän niin sanomattoman surun ja haikean kaipauksen täyttävän mielensä. Hän katsoi vain tyttöä.
Huoneessa vallitsi yhä raskas, tuskallinen hiljaisuus. Jostain alhaalta kuului kaukaisena ja hillittynä jouhiorkesterin soitto, — ikäänkuin säestyksenä tytön äänekkäälle, läähättävälle hengitykselle. Hänen neitseellinen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi koettanut puhua jotain.