— Se on siis sinun viimeinen matkasi…
Tuossa hiljaisessa kuiskeessa värähti sellainen suru ja masennus, ettei nuorukainen voinut vastata.
Tyttö katsoi yhä noita kalpeita kasvoja ja surullisia silmiä, ja hänessä tapahtui jotain suurta ja selittämätöntä. Hänestä tuntui ikäänkuin uusi salaperäinen valo olisi syttynyt hänen sielussaan, näyttänyt hänelle ensi kerran elämänsä. Hän huomasi pettyneensä uskoessaan toisten sanoihin, ja tuskallinen katumus kalvoi ja raateli hänen sydäntään kuin nälkäinen petolintu saalistaan. Hän tunsi ensi kerran, että Arvid oli hänelle kalliimpi kuin koko maailma, — ja hän oli ajatellut isää, äitiä, tuttavia, luopunut näiden tähden hänestä, — ja nyt hän kuolee ehkä sentähden. Hänellä ei ole koko maailmassa muuta kuin Arvid, — ja nyt näkisi hän tämän viimeisen kerran! Hän unohti kaiken, hän nousi istuimeltaan, ja vavisten koko ruumiiltaan läheni hän Arvidia, kiersi kätensä tämän kaulaan ja suuteli rajun kiihkoisesti hänen huuliaan.
— Ines, Ines, mitä sinä teet…? Etkö muista…? — sopersi nuorukainen kuin huumaantuneena.
— Oh, minä en välitä enää mistään! Minä tahdoin vain suudella sinua!
Olla sinun! Minä olen tehnyt väärin!
Niinkuin suossa kytenyt kulovalkea päästessään mahtavaan kuusikkoon leimahtaa räiskyen ja ulvoen puusta puuhun, polttaa kaikki tieltään. — jotain sellaista tapahtui Arvidissa. Hänen rakkautensa ja kiihkeä luonteensa, jonka hän viime kuukaudet oli pitänyt kytkettynä kuin villin petoeläimen rautavitjoissa, tunsi äkkiä olevansa vapaa. Hänen tunteessaan ei ollut mitään aistillista, mutta se oli niin rajua, ettei se tuntunut enää rakkaudelta. Häntä oli vaikea tuntea samaksi, joka tunnin ajan oli hillitysti ja moitteettomasti keskustellut, kun hän hammasta purren puristi tytön rintaansa vastaan ja kuiskasi kiihkoisesti:
— Ines… Ines…
Tyttö ei ollut kenessäkään ihmisessä koskaan nähnyt sellaista rajuutta ja voimaa; se tempasi hänet mukaansa tuulispään voimalla, se huumasi hänet kuin väkevä viini. Aivan kuin tahdottomana hän vain suuteli nuorukaista.
Mutta yhtäkkiä tämä irtaantui tytöstä ja nousi seisomaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja äänensä matala, kun hän sanoi:
— Ehkä minun on parasta mennä nyt heti, jos… Niin, katsos Ines, minä ajattelen sinun kannaltasi… Sitten se on myöhäistä…