— Ei! Minä en tahdo ajatella! — huudahti tyttö tulisesti. — Minä tahdon olla sinun kanssasi! Ethän sinä jätä minua?
Sanaa sanomatta tempasi hän tytön syliinsä ja suuteli häntä tulisesti.
Ja sitten istuivat he kauan äänettöminä ja katsellen toisiansa, — eivätkä mitkään sanat olisi kyenneet heidän onneansa tulkitsemaan.
— Kummallista, — kuiskasi nuorukainen kuin itsekseen. — Ja kuitenkin tämä on vain kaunista satua…
— Hiljaa! Et saa rikkoa tätä satua!— lausui tyttö kuin huumaantuneena, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan ja loistavassa katseessaan kuvastui salaperäinen liikutus. — Minusta tuntuu niinkuin tämä hetki olisi suurin hetki elämässäni. Sillä nyt tunnen ensi kerran olevani onnellinen, — ja myöskin viimeisen… Ei — ei, en minä sitä enää sure, — minä vaan kerron sinulle…! Katsos, sinä et voi aavistaa, miten paljon olen kärsinyt, ensin isän ankaruudesta ja sitten… Niin, — minä luulin, ettet sinä rakastaisikaan minua, kun saatoit olla niin rauhallinen… Mutta nyt olen niin iloinen, niin onnellinen, — minä tiedän nyt… Vaikka tämä onkin viimeinen kerta, niin mitä siitä… Nythän tiedän, että rakastat minua…
Näin puhui tyttö hiljaa, autuaallisesti hymyillen. Nuorukainen ei vastannut mitään. Miksi hän olisikaan kertonut noita tuskallisia muistoja ja katkeria taisteluja, jolloin hän oli päättänyt tytön oman onnen vuoksi luopua hänestä. Samppanjakin alkoi vaikuttaa, — ja hänestä tuntui kuin kaikki olisi ollut tavattoman kaunista unta.
Sillä vastapäätä istui nuori, jumaloitu nainen. Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä loistivat, ja kun hän ojensi hennon kätensä, värisi se niin kummallisesti. Hän veti tytön polvelleen ja tunsi, miten hienohipiäiset käsivarret puristivat kiihkoisasti, ja kuumat, vapisevat huulet painautuivat hänen huuliansa vastaan…
Hän aivan kuin juopui onnesta. Hän ei muistanut lähenevää kuolemaa, — ei mitään. Koko maailma näytti hänestä ruusunväriseltä, ja hän kuiskasi hiljaa:
— Rakkauden malja!
* * * * *