Verenvuoto tankosi, hänen hengityksensä harveni, ja omituinen jäykkyys alkoi levitä hänen ruumiissaan. Mutta hänen ajatuksensa kirkastuivat, selvenivät.
Hän tunsi tytön hennon käden värisevän puristuksen, ja kun hän näki miten hänen kuoleman himmentämät silmänsä kirkastuivat ja valjut, verettömät huulet hymyilivät onnesta, käsitti hän ensi kerran tuon rakkauden suuruuden. Hänestä tuntui ikäänkuin jokin ihmeellinen kirkkaus olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kuolee minun tähteni, hän on antanut minulle ihanimman kuoleman. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ymmärsi samassa, ettei voisi sanoin kuvata sitä ennen tuntematonta rakkautta ja kiitollisuutta, jonka kirkkaus ja lämpö voitti lähenevän kuolemankin kolkkouden, nimitti sen ihanaksi juhlaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa, ei kaivannut enää elämää, — hän tunsi vaistomaisesti, että tämän illan onni korvasi kokonaisen elämän…
Kaikki voimansa ponnistaen käänsi hän päätään rakastettuansa kohden ja kuiskasi harvaan, sanan kerrallaan:
— Rakas… urhea… vaimoni!… Eikö nyt… ole hyvin… onni…
Hän ei jaksanut enempää, mutta tytön kirkastuva katse osoitti, että hän tunsi samoin.
Äärimmäisin ponnistuksin tarttui tyttö jäykistynein sorminensa hänen käteensä ja veti sen huulilleen ja puhui hiljaa, tuskin kuuluvasti kuiskaillen:
— Rakas… sinun kanssasi… viime matkalle…
Ja taas tunsi nuorukainen noiden hentojen sormien puristuksen, ja vaikka kuolema oli jo kylmentänyt ne hyisellä kosketuksellaan, värähtelivät ne yhä rakkaudesta.
He lepäsivät käsikkäin, ja kummallinen hiljaisuus, jäykkyys ja kylmä hämäryys valtasi heidän olemuksensa ja levisi kaikkialle. Nuorukainen kuuli rintansa korisevan joka henkäyksellä niin omituisen ontosti ja pitkäveteisesti, kuten aina, kun keuhkoissa on niin vähän verta, ettei se tule ylös. — Mutta sekään ei nyt koskenut, ei hermostuttanut. Hän tunsi vain suurta, selittämätöntä rauhaa ja uupumusta, ja tuo salaperäinen, kylmä harmaus lisääntyi, levisi kaikkialle kuin syysillan sumu; katto ja seinät olivat jo häipyneet näkyvistä, hänen rakastettunsa kasvotkin himmenivät. Ja vihdoin ne häämöittivät tuon harmahtavan sumun seasta valkeina kuin suuri liljankukka. Silloin hän yhtäkkiä tunsi halun nähdä vielä kerran hänen katseensa, — nähdä vielä kerran hänet elävänä… Hänen omat huulensa tuntuivat aivan jäykiltä, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja tahtonsa, ja vihdoin kuuli hän oman soinnuttoman kuiskauksensa:
— Ines…