Eräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä:
— Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat viattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. Oikeuden aseilla me voitamme — se on minun mielipiteeni!
— Niin minäkin ajattelen!
— Oikeus voittaa lopulta!
Heidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että passiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan suunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan johtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään, kuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä:
— Pyövelien "viattomia" rouvia te puolustatte!
— Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan kadulla kuin koiria!
— Mitäpä niistä!
— Missä te oikeutta olette nähneet?
— Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette te syypäät, kun ette uskalla hyökätä hirmuvallan kimppuun!