Nyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät jyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään ajattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi.
Marcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä riiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti, istui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Antonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei tauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun — ja väittely taukosi äkkiä kuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä ääniä:
— Mitä sinä naurat?
— Mitä tämä merkitsee?
— Pilkkaatko sinä meitä?
— Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne? kysyi Antonius katkerasti.
Eräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä ja sähähti uhkaavasti:
— Tämä on liikaa — minä en salli.
— Paikallesi!
Antonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa käänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin hypnotisoituna.