— Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun hallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän urkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat — te vain sätitte toisianne.
— Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti Brutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä vaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. — Te olette aina vedonneet "rauhalliseen valistustyöhönne", mutta ettepä ole voineet lopettaa sotaa!
Nyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen toiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten se innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia sodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat tärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa —
— Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten:
— Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota ja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi viime maailmansodan edellä — ja niin tulee tietysti käymään nytkin! Mutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat, saatettaisiin heidät kauhun valtaan — niin siinä tapauksessa nuokin saattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä todelliseen taisteluun — ja sen tähden jatkatte "tärkeätä" työtänne tuomiopäivään asti!
— Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli tarjoutunut murhaamaan pääministerin.
Jossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta kukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan.
Tämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta, että Marcus nousi levottomana seisoalleen — hän pelkäsi ystävänsä silmänräpäyksessä tekevän jotakin… Kaikki odottivat henkeä pidättäen, ja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi, jäätävän tyynesti:
— Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta — ja ensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et ajattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä. Ja minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi mukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen.
Silloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä: