Hänen äänensä muuttui miltei kuiskaukseksi, mutta kun hän ojensi pitkät käsivartensa, ikään kuin syleilläkseen kaikkia, tuntui tuo ääni värisyttävän heitä sähkövirran tavoin:
— Veljeni, veljeni… meillä on nyt ase — ja tyrannit vapisevat, jos me siihen tartumme!
Kaikki tuijottivat Antoniukseen kuin huumaantuneina, voimatta lausua sanaakaan.
Antonius otti hitaasti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi sen varovasti — ja samettipehmennyksen syvennyksessä oli pitkulainen, suuren omenan kokoinen kellertävä pallo. Hän otti sen pitkien, valkoisten sormiensa väliin ja asteli Brutuksen luokse; hymyillen outoa, hirvittävää hymyä, hän jatkoi yhtä hillitysti:
— Sinä tahdoit nähdä minun keksintöni ennen kuolemaasi. Katso nyt siis. — Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen esimerkiksi tältä korkeudelta sementtilattiaan — niin muutaman sekunnin kuluttua ei sinua enää ole, ei meitä, ei tätä kuusikerroksista rakennusta eikä lähitaloja.
Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus — niinkuin olisi joku juuri kuollut ja kaikki katsoisivat kylmenevää ruumista, odottaen vielä kerran näkevänsä jonkin elonmerkin. Kuului vain lyhyttä hengitystä, ja joku pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen pelko, tuska ja häpeä; hän katsahti kerran ympärilleen, aivan kuin paetakseen. Vihdoin sosialisti kysyi käheästi:
— Onko se todellakin mahdollista?
— Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että räjähdysaine tässä on nyt kehitetty huippuunsa. Tämän pallon hävitysvoima on sama kuin suuren mörssärinammuksen. Mutta tärkein ominaisuus on kuitenkin siinä, että se räjähtää suunnattomana liekkipatsaana, sytyttäen samassa lähistöltään kaiken palamaan!
Kun Antonius oli istunut paikalleen, kysyi joku kiihkeästi:
— Minkälainen on suunnitelmasi?