— Tahtovatko kaikki sen kuulla?
— Tahdomme! vastasivat kaikki.
— Mutta onko tarpeen ilmoittaa sitä? kysyi taas suurikasvuinen nuori mies epäröiden.
— Niin tosiaankin, sanoi Antonius. Mutta sanoin tietäväni, ettei Brutus ole provokaattori. Ja minä tiedän senkin, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia! Minä näen, että ihmettelette sanojani, ja sen tähden kerron, mistä sen tiedän.
Hän vaikeni hetkeksi, ja kaikki tuijottivat tuohon omituiseen mieheen niinkuin olisivat nähneet hänet ensi kerran.
— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi erottamattomasti sitoa ihmiset, alkoi hän tyynesti. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se on rakkaus — mutta se on suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi — vaikka sekin on kovin epävarmaa: jonakin päivänä rakkaus sammuu, ja silloin on sinulla petturi vierelläsi. Mutta viha — se yksinään yhdistää kuolemaan asti! Ja minä tunnen teidät jokaisen … olen ottanut kaikesta selvän.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kuului pöydän alapäästä tukahtunut ääni.
Hän siirsi katseensa miehestä toiseen puhuen hitaasti ja läpitunkevasti:
— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi? … kai vielä muistat, että hänet on hirtetty? Entä sinä, joka puhut oikeudesta ja puolustit naisia — oletko unohtanut nuoren siskosi, joka kuoli salaperäisesti kaukaisessa karkotuspaikassa? Ja sinä pikku Julius, joka minua syytit pelkuriksi — voitko löytää äitisi haudan?
Hänen äänensä värisi hiukan nähdessään, miten viimeksi mainitun suuret siniset silmät, joissa vielä oli lapsellisen avoin katse, laajenivat kauhusta ja tuskasta.