Hän pysähtyi hetkeksi ja lausui sitten entistä hitaammin:
— Entä sinä, Brutus, joka äsken minua pilkkasit — muisteletko vielä usein morsiantasi?
Brutus syöksyi seisoalleen, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi, ja käheästi voihkaisten hän tarttui vapisevin käsin päähänsä. Ja nuorukainen, jota oli Juliukseksi mainittu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.
Mutta Antonius jatkoi yhä, ja jokainen, johon noiden mustien silmien läpitunkeva katse sattui, hätkähti kuin olisi hänen ihoonsa työnnetty terävä veitsi: muutamin sanoin loihdittiin heidän eteensä jokin kauhea näky, jonka he satoja kertoja olivat nähneet, kokonainen tuskallinen historia.
Monet tuijottivat Antoniukseen kauhistuneina: aivan kuin olisivat nähneet jumalan tai perkeleen, joka tietää kaiken, jonka kädessä on kaikki. Monet pöydällä olevat kädet puristautuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin, kuului miltei läähättävää hengitystä; ja hampaat kiristyivät narskahtaen yhteen, aivan kuin haavoittuneitten, joille nukuttamatta tehdään tuskallinen leikkaus. Sillä muistot olivat säälimättömiä — monesta tuntui siltä, kuin olisi hiukan parantuneita haavoja raa'asti revitty auki.
— Niin toverit, jatkoi Antonius hetken vaitiolon jälkeen, tähän pääkomiteaan ei ole otettu ainoatakaan, joka ei olisi saanut jotakin parantumatonta haavaa militarismihirviön kynsistä — ei ketään. Ymmärrättekö nyt, ettemme koskaan petä toisiamme — vaikka kuinka riitelisimme. Sinäkin Brutus loukkasit minua ja meitä useimpia niin, ettei minua elämäni aikana ole vielä koskaan niin loukattu — mutta sinäkään et minua koskaan petä. Enkö puhu totta, Brutus?
Viimeisen lauseen Antonius sanoi hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta.
Brutus syöksähti seisoalleen, ja hänen koko ruumiinsa vapisi mielenliikutuksesta, kun hän nopeasti asteli Antoniuksen eteen, puristi tämän kättä sammaltaen tukahtuneesti:
— Anna minulle — anteeksi, vaikka minä…
Hän ei voinutkaan sanoa enempää, tuntui aivan kuin hänen kurkkunsa olisi tukkeutunut, hänen hartiansa hytkyivät äänettömästä nyyhkytyksestä ja vihdoin hän nojautui Antoniuksen rintaan voimatta sanoa mitään. Ja Antonius lausui hiljaa liikuttuneena: