— Minä lupaan myöskin sen.
— Nyt huomaan olleeni väärässä!
— Sinä olet mies!
— Tätä minä en unohda.
Antonius puristi vielä nuoren miehen kättä ja kääntyi sitten tovereihinsa:
— Veljet! Jokainen teemme siten kuin yhdessä päätämme. Eikö niin, toverit?
— Oikein, oikein!
— Tietysti niin! Mutta sinä ymmärrät parhaiten!
— Se on totta!
Silloin näkivät kaikki, miten nuori, jättiläiskokoinen sotilas nousi ja meni Brutuksen luokse. Hän ei puhunut mitään, puristi vain toisen lujasti syliinsä. Ei Brutuskaan mitään sanonut, mutta kun he erotessaan katsahtivat toisiaan silmiin, tunsi kumpikin, etteivät he koskaan olleet pitäneet toisistaan niin paljon kuin nyt.