— Selitä pian!
— Millä sen voi estää?
Antonius naputti kerran pöytään pitkällä, luisevalla sormellaan, ja silmänräpäyksessä tuli kuoleman hiljaisuus. Sitten hän jatkoi järkähtämättömän tyynesti:
— Minun ystäväni, joka tänään ensi kerran on kokouksessamme, on aivan äskettäin tehnyt sellaisen keksinnön, ettei lentokonetta voi ilmassa pimeän aikana nähdä. Kun vain vähänkin hämärtää — voi koneen muuttaa näkymättömäksi.
Kuului hämmästyneitä ja innostuneita huudahduksia, ja kaikki katseet kääntyivät Marcukseen, joka punastui tuosta huomiosta. Muutamat nousivat, menivät hänen luokseen ja puristivat hänen kättään. Ja niin epätavallinen oli tämä yö, että monet, jotka taukoamattoman vainon ja kärsimysten alaisina olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja juroiksi — nyt liikutuksen vallassa syleilivät tuota nuorta miestä, jonka ensi kerran näkivät.
— Tule tänne minun paikalleni, veli! huudahti lämpimästi eräs nuori laivastoupseeri ja tarttui Marcuksen käsivarteen istuttaen hänet omalle tuolilleen. — Minä en voikaan nyt istua, minun täytyy hiukan kävellä.
Kun hiljaisuus oli palannut, Antonius jatkoi:
— Hänen omalla johdollaan valmistetaan nuo uudet laitteet ja kiinnitetään ensi tilassa hänen valmistamiinsa lentokoneisiin.
— Entä lentokoneet? kysyi taas joku jännittyneenä. Mistä niitä saadaan niin paljon? Uudet koneet ovat hallituksen hallussa, ja entä ohjaajat?
Silloin kumahti pöytään nyrkinisku, ja silmät kiiluen hypähti seisoalleen eräs nuori mies; valkoiset hampaat välähtivät, jäntevät kasvot ulkonevine poskipäineen muuttuivat tummanpunaisiksi raivosta, hänestä huokui rajuilman voima, kun hän läpitunkevasti sähähti: