— Mitä tämä on? kuiskasi eräs vallankumouksellinen, joka puolet elinvuosistaan oli istunut vankilassa. Hän katsahti ympärilleen ja taas kauhistuneena Antoniukseen. Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, jännitykseen; he olivat kauan pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta tämän yön tapaukset tuntuivat olevan liikaa.
Useimpien hermot ja mielikuvitus oli ärsytetty äärimmilleen. Ja kun aina ilmeni uutta, alkoi monesta tuntua kaikki hurjalta, sekavalta unelta, — ja aina Antonius! Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa — aina tyynen ja kärsineen näköinen, harvapuheinen Antonius? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt manalasta tilalleen jonkun salaperäisen olennon, joka on aina oikeassa, jolle ei mikään ole mahdotonta?
Mutta sittenkin tunsi jokainen ihailevansa tuota voimakasta miestä, jokainen tunsi, ettei tarvinnut turhaan kuolla, jos hänen käskystään meni kuolemaan.
Antonius katsahti kelloansa ja sanoi tyynesti:
— Kas, kun aika on kulunut pitkälle! Meidän täytyy kiirehtiä!
— Se on totta!
— Niin, oliko sinun suunnitelmassasi vielä jotakin?
Nuo jokapäiväiset lauseet rauhoittivat taas kiihtyneitä hermoja, heidän tullessaan vakuuttuneiksi siitä, miten suunnaton voima heillä nyt oli. He tunsivat saaneensa uutta lannistumatonta tarmoa, ruumiissaankin he tunsivat tuon oudon, elähdyttävän voiman.
— Se vain on ikävää, että siinä voi mennä tuhansittain viattomia työläisiä, puhui Lucas huolestuneesti, sillä osa esikaupungeista tuhoutuu myöskin.
— Me voimme ilmoittaa tuntia ennen, että tietävät paeta. Mutta sitä paitsi: minä olen tutustunut heidän elämäänsä, vieläpä tutkinut heidän mielipidettään juuri tuontapaisesta asiasta: ja minä muistan useita, jotka itkien vannoivat kuolevansa mielellään vaimoineen lapsineen. Katsokaas, heitäkin yhdistää meihin tuo sama side. Ja minä olen vakuuttunut, että jos he tietäisivät myöskin seuraukset, niin tuhannet olisivat valmiit Simsonin tavoin hautautumaan raunioihin.