Huoneessa vallitsi painostava äänettömyys.
— Viattomien tähden en minäkään hyväksy keinoani ennen kuin viime hädässä, jatkoi Antonius vakuuttavasti. Hän kuvaili lyhyesti niitä suunnattomia uhreja, joita seuraava sota valtojen liittoutumisten ja yhä kehittyneen asetekniikan takia tulisi vaatimaan, sekä kysyi lopuksi:
— Ellei siis työväenjärjestöjen voima ole vielä kyllin suuri, elleivät sotilaat ole vielä tarpeeksi valistuneita, ja mikäli hävittämällä sotatarvikevarastot, linnoitukset ja sotalaivat ja uhraamalla muutamia tuhansia ihmisiä voisimme pelastaa miljoonien viattomien elämän, estää tuhansien hyödyllisten laivojen ja ehkä satojen kaupunkien tuhon, ehkäistä sen hirveän hädän ja tuskan, jonka sota tuo tullessaan — niin mitä meidän on tehtävä?
Lucas ajatteli hetkisen ja lausui sitten lujasti ja päättävästi:
— Veljet! Minä olen aina vastustanut väkivaltaisia tekoja — mutta nyt minusta tuntuu kuin tekisimme rikoksen, ellemme koettaisi käyttää kaikkia keinoja sodan vastustamiseksi. Sillä jos vieläkin syttyisi sota, lamauttaisi se pitkäksi aikaa koko ihmiskunnan kehityksen. Tosin se keino on kauhea — mutta vielä kauheampi on sota.
— Oikein, Lucas!
— Oikein toveri!
— Oikein, oikein!
Antonius puhui taas matalalla, hillityllä äänellä:
— Itse asiassa meidän keinomme ei ole läheskään niin raaka ja kamala kuin monet myrkkykaasut ja muut nykyiset aseet.