— Se on totta!
Hän jatkoi edelleen:
— Te tiedätte, miten meilläkin maailmansodasta lähtien on ihan kuumeentapaisesti ponnisteltu yhä tehokkaampien murhatapojen keksimiseksi. Kansan varat, kaikki voimat on jännitetty siihen, että tuleva sota saataisiin mahdollisimman kauheaksi. Sodanlietsojain ainoa tunnuslause on ollut: murhat, hävitys ja kuolema kunniaan! Mekin olemme siis vain noudattaneet heidän periaatteitaan. Jos me esimerkiksi veisimme sotaministeriöön tämän murhasuunnitelmamme, niin nuo hienot herrat huudahtelisivat ilosta, syleilisivät meitä veljinään. Sitten me jonakin seuraavana yönä lähtisimme naapurimaan pääkaupunkiin ja tuhoaisimme sen nukkuvine asukkaineen. Ja sitten meidät julistettaisiin kansallissankareiksi.
Tuo synkkä, raivoa ja pilkkaa uhkuva ääni valtasi jokaisen vastustamattomasti. Kaikkialla näkyi vain vihasta säihkyviä silmiä, nyrkkiin puristettuja käsiä.
Ja Antoniuksen sanat putoilivat raskaina kuin moukarin iskut:
— Kun he aikovat käyttää viimeisetkin keinonsa ihmisyyttä vastaan — niin meillä on oikeus käyttää keinoamme ihmisyyden puolesta. Ellemme siis muuten voi kukistaa sodan hirmuvaltaa — niin nouskoon kuolema vielä kerran kunniaan.
Kun hän hetkeksi vaikeni, huudahti Julius tulisesti:
— Mutta sen jälkeen nousee kunniaan elämä!
Tuo sointuva ääni, nuo avonaiset loistavat sinisilmät, koko hänen nuorekas olemuksensa vaikutti kuin lupaus — hän oli aivan kuin elämän lupaus valoisammasta tulevaisuudesta. Antoniuskin miltei hymyili, kun katsahti nuorukaiseen, sanoen lämpimästi:
— Oikein sanoit, nuori veljeni!