— Tiedäthän, etten minä ole syyllinen.
— Tiedän, tiedän, kuiskasi Antonius liikuttuneena. Taas kuului koputus ja Antonius meni ovelle aukaisten sen.
Nopeana kuin ammattivaras pujahti ensimmäisenä sisään vihatun palkkaväen virkapuvussa oleva sotilas. Tavallisuuden mukaan oli hänelläkin kädessään konepistooli. Heti kun ovi avautui, oli ase kohdistettuna heihin; ja suuri patruunalipas oli valmiina paikallaan.
Samalla hetkellä kuului röyhkeä ääni ulkona komentavan:
— Kaksikymmentä miestä menköön heti sinne kuin sanoin!
Kuului jotain muminaa vastaukseksi, ja sitten astui suurikokoinen palkkajoukon kapteeni sisään. Hänen pitkät viiksensä liikkuivat kuin suuren hyönteisen tuntosarvet, hänen puhuessaan pirullisen kohteliaasti:
— Hyvät herrat! Pyydän ensinnäkin lausua vilpittömän iloni siitä, että olette ehtineet kaikki saapua arvoisaan kokoukseenne — että se on täysilukuinen…
Hän vaikeni, mutta kun kukaan ei vastannut, muuttuivat hänen tunnottoman näköiset kasvonsa yhä julkeammiksi. Hän rykäisi ja lausui kylmällä, röyhkeällä äänellä:
— Sanoin tämän sen tähden, että minulla on eräs ilmoitus, joka koskee kaikkia sotilassalaliiton pääkomitean jäseniä — ja se on seuraava.
Hän vilkaisi kelloaan ja jatkoi harvakseen, ikään kuin nauttien julmista sanoistaan: