— Lopussa, niin — sitä ei voi siis auttaa … virkkoi Augustus.
— Oma hallitus sen siis on saanut. Parempi niinkin…
Viimeisen huomautuksen keskeytti entistä tuimempi koputus. Antonius nousi ylös ja kysyi hiljaa:
— Päästetäänkö?
— Kyllä niillä tuolla niin paljon väkeä on, ettei mikään auta.
— Antonius! huudahti Brutus äkkiä kiihkoisesti. — Onko sinulla mukana sellainen?
— Ei ole?
— Miksei ole! sanoi Brutus pettyneenä, ja lisäsi hurjasti — Olisimme päästäneet ne tänne — ja sitten:
Antonius nousi ja lähti ovea kohden. Silloin astui Julius hänen tielleen; tämän nuorissa kasvoissa kuvastui aivan kuin yliluonnollinen innostus ja haltioituminen, kun hän silmät loistaen kuiskasi:
— Rakas veljeni! Hyvästi! Hän suuteli Antoniusta ja lisäsi hymyilevin huulin: