— Kuolema ja kadotus! Tämä on liian hirveätä — tätä ei voi ihminen kestää! Meidän täytyy heti paikalla tehdä jotakin. Kukaan sivullinen ei ole sitä tiennyt — yksi meistä siis on petturi. Me olemme kaikki täällä — tuo maanpiirin suurin konna on siis tässä huoneessa. Ilmoittakoon hän siis itsensä! Jos hän pelkää kidutusta — niin minä lupaan nyt — minä vannon kunniani kautta, että minut täytyy ennen tappaa, kuin annan häntä kiduttaa — vaikkei mikään helvetin tuska riitä sovittamaan yhtä miljoonatta osaa hänen rikoksestaan. Mutta elävänä hän ei saa olla hetkeäkään — minä menetän ehdottomasti järkeni, jos hän vielä pääsee tästä huoneesta hengissä.

Antonius ei puheenvuoronsa jälkeen lausunut enää sanaakaan — hänen katseensa vain siirtyi jokaiseen vuoronperään niin tutkivan terävänä kuin vivisektorin veitsi. Kaikki näyttivät hänen mielestään viattomilta — ja kuitenkin täytyi yhden joukosta olla syyllinen. Hän tunsi vielä suurempaa tuskaa siitä, että joku hänen tovereistaan voi noin julmasti näytellä.

Kun nuoren jättiläisen hurja puhe oli päättynyt, kuului hyväksymisen sorinaa. Ja heti nousi Brutus huudahtaen kiihkeästi:

— Niin, meidän täytyy saada hänet ilmi! Tämä on liian hirveätä!

Sosialisti oli pitkän aikaa ankarasti ajatellen tuijottanut yhteen paikkaan; nyt hän hypähti ylös ja vaati hiljaisuutta, puhuen liikutuksen vallassa:

— Toveri Antonius — ja te kaikki toverini… Minä en voi uskoa, että meidän joukossamme olisi petturia… Itsehän sinä kolme päivää sitten todistit, ettei meissä voi olla pettureita — ja minä luulen, että on tapahtunut jokin kamala erehdys… Jospa…

Oveen jymähti luja nyrkinisku … toinen, kolmas…

Jokainen oli niin äärimmäisen hermostunut, että nuo kumeat jymähdykset tuntuivat ukkosenjyrähdyksiltä, kuoleman koputukselta. Kaikki vavahtivat, monet hypähtivät seisoalleen tuijottaen oveen kuin mielipuolet.

— Lopussa…

Tuo hiljainen yksinäinen kuiskaus ilmaisi silmänräpäyksessä enemmän kuin kokonaiset puheet. Se julisti että heidän työnsä, kostontoiveensa ja taistelunsa oli lopussa; lyhyt, myrskyinen elämä toiveineen, pettymyksineen ja tuskineen sammuu… Jymähdys oveen. Se loihti monille erään näyn: he seisoivat kentällä kädet sidottuina, edessään palkkajoukko konekivääreineen. Räikeä särinä — he kaatuvat, hiekka imee ahnaasti heidän lämpimän verensä. Tämä varmuus tyynnytti jonkin verran, kaikki istahtivat jälleen paikoilleen, jotkut hymähtivätkin, ottaen esiin kotelonsa.