— Veljet… Rakkaat toverit… Ei meistä kukaan olekaan syyllinen.
Mutta tämä kaikki on liian julmaa, kauheata…
Kaikki tuijottivat häneen kuin tylsämieliset — mutta silloin sosialisti, joka istui Antoniuksen vieressä, alkoi tuijottaa pöydällä olevaa valkeata paperiarkkia; vihdoin hän viittasi siihen ja änkytti käheästi:
— Katsokaa … hiekkamuruja … ne putosivat äsken, tuolta… Hän katsahti kattoon, sinne kohdistettiin useita taskulamppuja.
— Se on — se on — pieni reikä! hän änkytti tolkuttomasti; hetken kuluttua huudahti Antonius kauhistuneena:
— Reikä — megafoni — vihollisten vakooja! Kuolema ja helvetti — keksintömme on vihollisten hallussa. Niiden vakooja on ollut tuolla yläpuolella ja pakeni poliisin tullessa. — Sinä, sinä ja sinä: nopeasti jälkeen! Se on juuri poistunut! Juoskaa, ampukaa! Elävänä tai kuolleena!
— Tulkaa pian! huusi konepistoolia pitelevä palkkasoturi — ja kaikki tunsivat hämmästyen Marcuksen kiihkeän äänen. Brutus, Marcus ja nuori jättiläinen syöksyivät ulos.
— Onko tämä ollut ilveilyä? kuului hetken kuluttua soinnuton ääni.
— Ei ilveilyä, veli — vaan hirmuista murhenäytelmää, jossa miljoonien elämä on kysymyksessä! Mikään uhri ei ole liian kallis, jos vielä voisi ehkäistä edes osan uhkaavasta tuhosta. Sen tähden uskalsin tehdä tämän. Antonius selitti vielä muutamin sanoin menettelyänsä ja mainitsi, että kapteenina esiintynyt näyttelijä oli hänen pyynnöstään ollut avustajana, mutta tietämättä enempää asioista, sekä kysyi lopuksi, hyväksyivätkö toverit hänen menettelynsä?
— Minä puolessani kiitän sinua kaikesta sydämestäni! huudahti Lucas kyyneleet silmissä. — Sillä miten muuten olisimme saaneet totuuden ilmi? Tosin me jouduimme hetkisen katsomaan kuolemaa silmästä silmään, mutta täytyyhän meidän olla valmiita siihen koska tahansa! Eikä kuolemantuska ole mitään sen kirvelevän tuskan rinnalla, että epäilee jotakuta petturiksi. Minun ainakin olisi lopulta täytynyt ampua itseni.
— Kaikki mitä sinä teet on oikein! huudahti Julius tulisesti.