— Etkö sinäkään ole vihainen … veliraukka? kysyi Antonius värisevällä äänellä.
— En, en! Kuinka voit sellaista ajatellakaan! vakuutti Julius yhä innokkaammin. Ja kaikkialta kuului sydämellisiä vakuutteluja:
— Oikein sinä teit, veli!
— En minäkään olisi voinut toisin tehdä!
— Eikä kukaan!
— Mutta se on omituisinta, ettei yksikään huomannut Marcuksen poissaoloa! huomautti Lucas ihmetellen.
— Tuollainen tilanne on siksi kamala, ettei ihminen kykene huomaamaan pikkuasioita, puhui toveri B. — Ja kun hän on vasta yhden kerran ollut seurassamme, on seikka yhä ymmärrettävämpi.
— Rakkaat veljet! Tuo onnettomuus kasvaa yhä, se on muuttunut satakertaiseksi. Meidän täytyy koettaa sitä jotenkin estää. Jospa he nyt saisivat kiinni ne vakoojat!
Kuului askeleita, ja takaa-ajajat palasivat hengästyneinä. Marcus irroitti konepistoolin olkapäältään ja alkoi pyyhkiä kasvojaan, joilta hiki suorastaan virtasi.
— Mitä … miten kävi?