— Näittekö heidät?
— Saitteko kiinni?
Ryöppynä satelivat kysymykset; Brutus kohotti kättään ja puhui sitten hengästyneenä:
— Me juoksimme kuin henkemme edestä nähdessämme kauempana erään miehen juoksevan pakoon. Marcus aikoi ampua, mutta juuri silloin mies pääsi kadunkulman taakse. Me paransimme vauhtia, mutta kadunkulmaan saapuessamme ei enää näkynyt mitään — auton moottorin etenevä jyrinä vain kuului.
— Voisimmeko vielä saada varastetut takaisin, jos ilmoittaisimme hallitukselle, että se panisi toimeen ankaran tarkastuksen rajalla?
— Ei puhettakaan! huudahti Antonius. — Tietysti täällä viime yönä oli valmiina lentokone, joka heti kiidätti saaliin varmaan turvaan. Huomenaamulla on siis yhden mentävä ilmoittamaan naapurimaan liittolaisille ja sosialisteille, että he koettaisivat kaikin keinoin estää sotaa.
— Mutta elleivät he voi estää…? kysyi joku kuiskaten.
Antonius katsahti tolkuttomasti ympärilleen, ja Marcuksen valtasi syvä sääli: noissa mustissa silmissä oli samanlainen katse kuin haavoittuneella, joka voimattomana viruu kentällä, katsellen, miten mahtava hyökkäysvaunuosasto jymisten syöksyy häntä kohden… Antonius — joka oli aina ollut niin voimakas!
— Ei — sitä ei uskalla ajatella! kuiskasi Antonius tukahtuneesti ja nojautui pöytään peittäen käsillään kasvonsa.
Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Antoniuksesta tuo äänettömyys tuntui hirvittävältä — sekin tuntui syyttävän häntä. Hän sulki silmänsä, mutta hän näki entistä kauheampia näkyjä: vihollinen tulee pimeänä yönä ja alkaa hävityksensä; ihmiset heräävät hirvittäviin räjähdyksiin, leimahduksiin, räiskeeseen… Kohiseva tuli…