— Älkää lyökö enää! koetti sotilas iskujen välillä katkonaisesti sopertaa, mutta sai samassa entistä ankaramman iskun vasten suutaan ja lennähti hervottomasti selälleen.
Näytti aivan kuin pahahenki olisi mennyt mieheen. Kun hän äkkiä nousi ylös, olivat hänen kalpeat, vertavuotavat kasvonsa vääristyneet — ja nopeana kuin haavoittajansa kimppuun syöksyvä pantteri hän hypähti pistin ojossa kapteenia kohden.
Tämä sai juuri sapelinsa tupesta, kun leveä pistin hurjalla voimalla lävisti hänen rintansa.
Kapteenin kädet revähtivät levälleen; hän vaipui käheästi voihkaisten maahan… Joitakin hervottomia potkaisuja — ja hän oli kuollut.
Syntyi kauhea sekasorto. Kolme aliupseeria hyökkäsi sapelit paljastettuina murhaajan kimppuun, ja ensin näytti siltä, kuin tämä tulisi silmänräpäyksessä silvotuksi.
Mutta samalla hetkellä kuului raivokas, moniääninen ärjähdys. Murhaaja hypähti nopeasti hiukan taaksepäin ja kolme sapelia välkähti tyhjässä ilmassa… Aliupseerien ylitse vyörähti ikään kuin harmaa, sekava aalto, huutoja, teräsaseiden kalsketta — sitten kaikki vaimeni vähitellen, muuttui taas hiljaiseksi…
Vanhempi luutnantti seisoi hiukan sivussa nuoremman toverinsa kanssa, ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet liidunvärisiksi. Nyt hän kopeloi suonenvedontapaisesti revolveriansa, hän vapisi niinkuin hänellä olisi ollut ankara vilu ja änkytti katkonaisesti:
— Mitä — te olette — tehneet?
Häntä läheni eräs voimakkaan näköinen mies, sanoen puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti:
— Herra luutnantti — emme tahdo teille mitään pahaa. Lähtekää siis vain ilmoittamaan!