Luutnantti tovereineen lähti.
Suuri miesjoukko oli hajaantunut useaan tiheään ryhmään.
— Veljet, miten nyt käynee? kuului eräässä ryhmässä levoton pelokas ääni; joku huoahti raskaasti, muutamat loivat ympärilleen hätääntyneitä katseita.
— Kapteenia ei olisi saanut tappaa.
Suurimman ryhmän keskellä seisoi murhaaja, masentuneena, kuolemankalpeana; veri vuoti hänen suustaan ja sieraimistaan, mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kun hän raskaasti hengittäen katsahti himmein silmin ympärilleen, tuli mieleen kuolettavasti haavoitettu metsäneläin, joka herkillä korvillaan kuulee lähenevän metsästäjän askeleet.
— Veljet, pahasti minä tein, hän puhui matalalla, miltei vaikeroivalla äänellä. — En ymmärrä, miten kaikki kävi, en aikonut… Mutta kun jalkaani poltti niin kovin siitä juoksuttamisesta päivällä, ja kun hän ei tauonnut en ymmärtänyt enää mitään…
— Oma vikansa! Sinua emme syytä! huusivat useat kiihkeästi.
— Oikein teit!
— Oikein se ei ollut, alkoi matalalla, sointuvalla äänellä sama mies, joka luutnanttia oli puhutellut. — Siitä voi tulla vielä kauheita seurauksia. Mutta minkä sille voi. — Ihminen on sentään ihminen.
— Niin on! Emme voi syyttää!