— Nyt hän tulee! huudahti eräs lihava, punakkakasvoinen kenraali.
Ulkona kuului suuren moottorin lähenevä jyrinä, ja samassa seisahtui auto ulkopuolelle.
Hetken kuluttua lennähtivät esikunnan loistavan kokoussalin kaksoisovet auki, kummallekin puolelle asettui jäykkänä koreapukuinen sotilas — ja valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö astui sisään.
— Mitä on tapahtunut? hän kysyi jonkin verran levottomana, kätellen nöyrästi kumartelevia kenraaleja.
— Teidän korkeutenne, on puhjennut kapina! lausui esikuntapäällikkö, vanha, pienikokoinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, terävät kasvot. Hän oli äsken saanut siitä puhelimitse tiedon ja käskenyt jonkun upseerin tulla heti selostamaan tapahtumaa. Onneksi oli esikunta vielä koolla, jotta voitiin heti…
Päivystävä upseeri tuli sisään ja ilmoitti, että odotettu lähetti oli saapunut.
Herrat istuivat heti suuren pöydän ympärille; puheenjohtajan paikalle istahti ylipäällikkö.
Ensin päätettiin kuulla lähetin selostus.
Vanhempi luutnantti, joka suoraa päätä oli tullut esikuntaan kasarmin pihalta, oli vieläkin kalpea äskeisestä. Hän sai kertoa tapauksen alusta loppuun, ja esikuntapäällikkö pyysi häntä toistamaankin eräitä kapinallisten lauseita ja merkitsi niitä muistiin.
Kun luutnantti oli poistunut, saatuaan käskyn jäädä odotushuoneeseen, vallitsi pitkä äänettömyys. Kaikki näyttivät vakavilta, jopa huolestuneiltakin. Vihdoin esikuntapäällikkö pyysi ensimmäisen puheenvuoron ja alkoi hitaasti puhua: