Vihdoin ylipäällikkö rykäisi arvokkaasti ja julisti juhlallisella äänellä:
— Minä puolestani kannatan herra esikuntapäällikön tekemää ehdotusta.
Ja pöytään nojaavien kenraalien loistavapukuisesta rivistä kuului kaikkialta yksitoikkoisia, hartaita ääniä:
— Ja minä.
— Ja minä.
— Ja minä.
— Ja minä.
Yleisesikunnan päällikön tummissa silmissä välähti kerran ikään kuin ylimielinen, salattu pilkka, ja ohuet huulet sulkeutuivat entistä tiukemmin. Hän muisti, miten nuorena luutnanttina oli aina purskahtamaisillaan nauruun kuullessaan alokkaitten rivissä hartaasti lausuvan:
— Yks, kaks!
— Yks, kaks!