Tornikello löi yksi, löi kaksi — mutta hän ei uskaltanut toteuttaa suunnitelmaansa. Joka portilla oli upseereja, ja ne kyllä tunsivat toisensa. Ja aika joutui — kello oli jo kolme!
Marcus oli seissyt kokonaisen tunnin erään lankkutapulin takana, kun hän näki erään upseerin poistuvan pikkuportilta…
— Nyt! hän kuiskasi itsekseen, juoksi poispäin portista — ja sitten läheni rohkeasti vastakkaiselta suunnalta vahdissa seisovaa aliupseeria ja kolmea sotilasta.
Aliupseeri teki kunniaa ja Marcus kysyi röyhkeästi, oliko portista päästetty sisään eräs lyhytkasvuinen palkkaväen pukuun pukeutunut mies, ja väitti, että kasarmiin oli päässyt kapinallisten lähetti.
Aliupseeri vakuutti, ettei tästä portista ollut päässyt, mutta Marcus käski hänen tukkia suunsa ja lupasi mennä ottamaan sen roiston kiinni kaikessa hiljaisuudessa. — Hälyttää ei saa missään tapauksessa. Jos kutsun vihellyspillillä, silloin tulette heti kahden miehen kanssa avukseni! Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, herra kapteeni! Mutta enkö saa…?
— Vaiti! sähähti Marcus kiukkuisesti. Hän oli nähnyt hämmästystä ja epäluuloa aliupseerin tuijottavissa silmissä; hän tiesi kaiken riippuvan hiuskarvasta ja käsitti, että röyhkeys oli ainoa, mikä voisi kohottaa hänen luottoaan. Hän käski aliupseerin noudattaa hänen käskyänsä, säestäen sitä purevalla haukkumasanalla ja kirouksella, — ja lähti kasarmiin.
Pääoven luona seisoi kaksi tummaa haamua; hän meni niiden luokse ja kuiskasi hiljaa:
— Olkaa heti valmiit tulemaan avukseni, jos huudan tai vihellän…
Menen ottamaan selvää…
— Hyvä on, herra kapteeni! vakuutti vahti innokkaasti.