Jotkut kaatuneet nousivat vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, heidän himmeät silmänsä kiiluivat vieläkin sammumattomasta vihasta ja uhmasta. Toiset uhkailivat ja kiroilivat — eräs ojensi suonenvedontapaisesti nyrkkinsä ja koetti huutaa, mutta hänen lävistetty kurkkunsa korisi vain käheästi ja veri pursui luodinreiästä. Ainoastaan yksi enää rukoili armoa. Mutta palkkaväen upseerit olivat kylmäverisiä…
Nuori isä ryömii kotiinpäin. Hän on ryöminyt jo monta päivää ja nyt hän on nääntymäisillään; veristyneet polvet kirvelevät; mutta hän kuiskaa hiljaa itsekseen:
— Vielä hetkinen — sitten näen poikani…
Silloin putoaa vieras, vavahteleva käsi hänen kasvoilleen, hänen kaulalleen pursuaa jotakin kuumaa, kohisevaa ja hän muistaa taas kaiken.
— Tahtoisin nähdä vaimoni — pienen poikani! kuiskaavat hänen huulensa. — Antakaa minun mennä!
Hän ponnistaa kaikki voimansa, mutta ruumis ei liikahda, hän ei jaksa huutaakaan. Taivaan sini on muuttunut harmaaksi — se näyttää nopeasti tummenevan.
— Jumala, anna minun nähdä pienokaiseni! hän rukoilee yhä kasvavan epätoivon vallassa. — Rakastin vaimoani enemmän kuin sinua, mutta anna anteeksi… Anna minun nähdä hänet vielä kerran! Ja poikaseni, sillä enhän minä ole häntä koskaan nähnyt… En tuntisi häntä iankaikkisuudessakaan…
Hän aukaisee vaivalloisesti silmänsä, ja hyydyttävä kauhu jäykistää hänen ruumiinsa: taivas on sysimusta! Aurinko vielä näkyy — mutta mustanpunaisena.
Hän on kuulevinaan laukauksia, omituinen kuuma värähdys kiitää hänen ruumiinsa lävitse. Aurinko sammuu, kaikki sekaantuu, pyörii… Ja sitten hän luulee kuiskaavansa:
— Sinä tiesit sittenkin — aavistit. — Mutta tulithan sinä kuitenkin! kuulee hän vaimonsa hellyydestä ja surusta värisevän äänen.