— Armoa, armoa…
Mutta kaikki he lysähtivät maahan ähkyen, koristen…
Vasta kun viimeinen oli kaatunut, taukosi parinsadan konekiväärin tulimyrsky yht'äkkiä — ja kummallinen, repelevä kaiku kiiri vielä hetken taivaanrannasta toiseen. Tuon kamalan metelin jälkeen tuntui syyspäivän tyyni hiljaisuus miltei peloittavalta.
Sen keskeytti moottorin jyskytys: kaksi suurta panssariautoa lähti kaatuneita kohden. Niiden lähetessä kuului surmattujen sekasortoisesta läjästä vaikeroivia, uhkaavia ja käheitä ääniä:
— Armoa … Kristuksen tähden…
— Kirotut murhaajat!
— Minä kuolen…
Eräs kohotti kättään ja uikutti heikosti, epäinhimillisesti:
— Minä menen sotaan…
Kummastakin autosta astui kymmenkunta miestä; toista ryhmää johti suurikokoinen upseeri, jonka nenän kohdalla oli musta side. He astuivat lähemmäksi ja paljastivat revolverinsa…