Ei pieni kaniininpoikanenkaan ole jättiläiskäärmeen syleilyssä avuttomampi, kuin he olivat tuon rautarenkaan puristuksessa. Muutamat juoksivat jonkin askeleen kiväärikekoja kohden, mutta pysähtyivät masentuneina — mitä merkitsivät pienet harjoituskuulat tuota kauheata konerengasta vastaan, jossa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä!
Varmuus siitä, että täytyi täysin avuttomana kuolla noin julman tyrannin kynsiin, vaikutti kaikkiin järisyttävästi. Jotkut kiristelivät hampaitaan hurjan raivon vallassa, ja heidän katseensa muistutti haavoitettujen petojen katsetta. Toiset vapisivat kuin löyhkäävään teurastusvajaan vietävät eläimet; harhailevista katseista tuijotti mieletön kauhu — ja he ahtautuivat lähemmäksi toisiaan, läähättäen raskaasti kuin kuolemansairaat.
Silloin sama sotilas, joka illalla oli kehoittanut tovereitaan rauhallisuuteen, tunkeutui joukon eteen; hänen silmistään näytti pursuvan tulinen, sammumaton viha, kun hän huusi oudolla, käheällä äänellä:
— Pyövelit, pyövelit! Jospa tietäisitte, miten meidän kuolemamme kostetaan! Tämä on myöskin teidän loppunne! Ampukaa, pelkurit! Ampukaa!
Tuhannesta kurkusta kajahti villi, raivokas karjahdus; se jatkui, paisui…
Mutta silloin tuntui koko auringonpaisteinen avaruus värähtävän, räsähtävän; kentän laidalla olevista puista putosi joukoittain kellastuneita lehtiä, ja varisparvi lensi pelästyneesti rääkkyen tiehensä.
Samalla tapahtui jotakin uskomatonta: tiheä miesjoukko luhistui maahan, aivan kuin suunnattoman pitkä, näkymätön niittokoneen terä olisi siinä nopeasti edennyt — ja heidän hurja huutonsa heikkeni, tukehtui. Niinkuin se olisi lähtenyt vain yhdestä kurkusta, jonka murhaajan koura hitaasti kuristaa.
Takimmaiset pysyivät pystyssä kauimmin … heristivät nyrkkejään kiroillen ja kostoa huutaen, karjuivat sanattomasti kuin mielipuolet; toiset rukoilivat, joku ulvoi kuin hullu koira — ja muutamat lähtivät juoksemaan eteenpäin toverien ruumiitten yli huutaen rukoilevalla äänellä:
— Lakatkaa!
— Me menemme sotaan!