Hänkin alkoi kuvitella, miten hän pääsee täältä — he menevät heti naimisiin…
Hän havahtui unelmistaan kuullessaan lankomiehen puhuvan hiljaa, kuin itsekseen:
— On se mukavaa mennä lomalle kotiin, kun ei ole sitä pientäkään vielä nähnyt! Se pikkuinen onkin sitten jo kahden kuukauden.
Äkkiä hän vaikeni ja nousten seisomaan alkoi kuunnella; hän näki jokaisen pysähtyvän työssään, kaikki katseet kohdistuivat kaupunkia kohti.
Sieltä kuului omituinen pauhu, jyrinä, humina; se koveni, se kuului nopeasti lähenevän, se kiihtyi yhä ankarammaksi, muistuttaen lopulta kymmenien junien pauhua — mutta eihän täällä junia…
Silloin he näkivät, miten ampumakentän alkupäähän porhalsi hurjaa vauhtia palkkajoukkojen suurimallisin panssariauto; jatkoi samaa vauhtia heitä kohden — ja sitten kääntyi kentän vasemmalle puolelle. Heti sen jäljessä syöksyi toinen, kääntyen oikealle, sitten kolmas, neljäs, viides, kuudes — aina vuorotellen oikealle ja vasemmalle.
Hirveä aavistus lennähti sotilaiden mieliin: niin hirveä, että se tuntui hyytävän veren heidän suonissaan. He eivät lausuneet sanaakaan, eivät liikahtaneet — he vain tuijottivat. Harmaan yhä sakenevan tomun lävitse näkyi epäselvästi, että kentälle syöksyi hurjaa vauhtia joitakin suuria jyriseviä, harmaita olentoja — niinkuin satumaiset jättiläissudet olisivat saavuttaneet uupuneen uhrinsa ja verenhimoisesti muristen kiirehtineet piirittämään sen kaikilta puolilta.
Monet luulivat ensin näkevänsä vain kamalaa painajaisunta. Mutta siitä ei voinut herätä: yhä vain tuli autoja. Sakea tomupilvi oli peittänyt kentän toisen pään ikään kuin suurella hunnulla, mutta pauhu yhä kiihtyi.
Lopulta se alkoi vaimentua ja sitten äkkiä taukosi kokonaan.
Sitä mukaa kuin tomu hälveni, paljastui heidän näkyviinsä panssariautojen jono, joka sulki heidät ympyräänsä — niinkuin jokin pöyristyttävä sadun jättiläiskäärme… Ja heidän takanaan kohoutui pystysuora kallioseinä!