— Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen nuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä vaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä:
— Poika kuuluu olevankin — ja oikein suuri poika.
— No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä sinun sisaresi?
— Hyvin voi — oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin voivat! sanoi sotilas vilkkaasti.
He istuivat taas ääneti. Nuori isä veti pari savua, mutta sitten savuke unohtui käteen; hänen ajatuksensa lensivät kaukaiseen kotiin — kuin salamannopea lintu. Hän muisti sen lyhyen, onnellisen ajan, minkä oli elänyt yhdessä nuoren vaimonsa kanssa. Nytkin muistui mieleen, miten tämä viime loman lopussa hyvästellessä oli purskahtanut katkeraan itkuun.
— Pelkäätkö kuolevasi? hän oli pelästyen kysynyt.
— En, en sitä… Mutta minusta tuntuu niinkuin en enää näkisi sinua.
Niinkuin sinä kuolisit… Voi, älä mene!
Koko viime yön hän oli ajatellut vaimonsa sanoja ja kärsinyt kauheasti.
Oliko tämä aavistanut…?
Mutta nyt hän oli niin sanomattoman iloinen — kun ei kuitenkaan käynyt niin huonosti! Kun nyt pääsisi katsomaan heitä, molempia. Lieneekö hän laihtunut — rakas…
Toveri näki hänen hiukan hymyilevän itsekseen, ja hänen kasvoissaan kuvastui onni ja hellyys — hänen silmänsä kostuivat. Nuo silmät, jotka olivat aivan samanlaiset kuin hänen sisarensakin — joka odotti häntä.