Pataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan. Hän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan keskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla äänellä:
— Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit ovat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen tähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita, kuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä korkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät ohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä vartioida! Saatte lähteä!
Pystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä. Toiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs joukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi.
— Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman katkerasti. — Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden herran oikkuja!
Kenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan pystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin sivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat suojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton suppilo.
— Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi toinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita.
Kun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies kotikylästä oli aivan lähellä.
— Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan!
Lankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle turvekerrokselle.
— No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti.