"Armeijan antimilitaristinen liitto."
Tällainen juliste levisi kaikkialle: ensin tehtaisiin, työmaille, sitten syrjäkaupunkeihin, ja vihdoin vähän ennen kahtatoista keskikaupungille.
Sitä jaettiin tuhansittain. Ja sen vaikutus oli kauhea; ihmiset näyttivät tulevan miltei mielipuoliksi.
Jo kauan oli ankarain rangaistusten uhalla kielletty lakot, kaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Mutta kun nämä julisteet saapuivat tehtaisiin, vaikeni koneiden jyrinä paikalla — ja muutaman minuutin kuluttua olivat tehtaat tyhjentyneet kuin taikaiskusta; pomot katselivat kauhistuneina työmiesten lähtöä, uskaltamatta lausua sanaakaan — heidän kasvonsa näyttivät niin peloittavilta. Nuoremmat alkoivat juosta keskikaupunkia kohden — uhkaavina, äänettöminä.
Marcus lähti jo ennen sovittua aikaa; määräpaikkaa lähetessään hän huomasi kuin ilokseen, että kaupunki oli kokonaan savunsekaisen sumun peitossa: kirkkojen torninhuiput ja tehtaitten savupiiput vain pistivät esiin, ikään kuin jättiläissuuret kannot. Hän tunsi hyvin valtion tehtaan valkoisen savupiipun — ja Julius pudotti julisteet suoraan pihalle, ja heti hurjinta vauhtia takaisin. Kello 12 he olivat taas lentokentällä, eikä heidän poissaolonsa näyttänyt herättäneen mitään huomiota.
Saatuaan koneen suojukseen he ottivat auton, ja Marcus käski ajaa keskikaupungille, sotaministerin palatsin läheisyyteen.
He astuivat autosta erään puiston reunaan, sillä ministeripalatsin edustalla oleva tori oli jo miltei täynnä väkeä. Ja kaikkialta tulvi yhtä mittaa lisää.
Marcus tuijotti kasvavaa väkijoukkoa, hänen ajatuksensa kiitivät sinne tänne sekavina, kuumeisina.
Äkkiä Marcus kääntyi — ja kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse.
Niinkuin musta laavavirta vyöryy tulivuoren rinnettä alaspäin — samoin läheni esikaupungeista johtavaa valtakatua hurjasti juosten kaduntäyteinen, musta miesjoukko. Ja heidän raudoitettujen anturainsa jyrinässä kuvastui sata kertaa suurempi voima kuin silloin — kerran…