Oli parhaillaan vuoden suurin sotajoukkojen katselmus.
Pienellä kummulla kentän yläpäässä seisoi esikuntaupseerien loistoautojen parvi ja siitä pisti esiin ylipäällikön auto teräksenharmaana, solakkana — aivan kuin laukaisuun valmis, jättiläismäinen torpedo, joka ahnaasti kurottaa terävän kärkensä vihollislaivaa kohden. Kummun ohi marssi sotajoukkojen loppumaton kulkue — kuin kohiseva, vastustamaton virta.
Mutta laajan kentän keskellä oli suunnattomaan neliöön järjestyneenä kolmesataa lentokonetta. Ja niiden takana kaksikymmentä tavattoman suurta, oudonnäköistä konetta, jotka muistuttivat joitakin sadun hirviöitä — siinä seisoivat äskettäin keksityt, maailman nopeimmat lentokoneet.
Tämän rivin toisessa päässä, äärimmäisen koneen vieressä seisoi niiden keksijä, insinööriupseeri Marcus, joka kaksi viikkoa takaperin oli nimitetty lentueen päälliköksi; häntä pidettiin myöskin valtakunnan taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä.
Hän oli vasta kolmikymmenvuotias, solakka ja jäntevävartaloinen; kulmikkaat, terävät kasvot olivat pikemminkin rumat kuin kauniit, mutta niistä kuvastui sellainen tarmo, päättäväisyys ja voima, ettei niitä kerran nähtyään voinut unohtaa. Hänen sileiksi ajellut, jäntevät kasvonsa näyttivät nytkin kylmiltä ja sulkeutuneilta hänen katsellessaan ohivyöryvää ihmisten ja koneiden virtaa.
Marcuksen katse vilkastui hiukan, jalkaväkijoukkojen hiekanvärisissä puvuissaan lähestyessä. Nämä joukot oli aseistettu uudella tavalla: joka toisella miehellä oli pientä kivääriä muistuttava konepistooli, toisilla taas kevyt kilpi ja patruunalippaita — ja komppanian jäljessä tuli panssaroitu ampumatarvikeauto, josta pisti esiin pieni pikatykki. Jokaisen pataljoonan jäljessä mennä jyrisi kokonainen jono panssariautoja pikatykkeineen, raskaine konekivääreineen ja ampumatarvikkeineen. Välillä marssi taas kivääreillä aseistettua jalkaväkeä, sitten pioneeriautoja kummallisine koneineen — ja taas ampumatarvikeautoja, sairasautoja, elintarvike- ja muita kuormastoautoja loppumattomiin; tuli kolmipyöräisiä moottoripyöriä, joissa oli pieni pikatykki tai konekivääri; sitten tiedustelijat ja lähetit tavallisilla moottoripyörillä ja autoilla sekä ratsain.
Marcusta alkoi väsyttää tuo lakkaamaton moottorien ja pyörien jyrinä; hän alkoi katsella toisaalle: kaukana kentän laidassa näytti ylipäällikkö liikkumattomana tarkastavan ohimarssivia kiikarillaan.
Marcus katsahti vierustoverinsa Antoniuksen kasvoihin ja hämmästyi: tämäkin katsoi kunnaalle, mutta hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan oli niin kylmä, peloittava ilme, ettei Marcus ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sellaisena.
— Antonius, mikä sinun on? hän kysyi hiljaa. Puhuteltu näytti hiukan hätkähtävän, aivan kuin olisi herännyt unesta; hän käännähti ja sanoi väkinäisesti hymyillen:
— Ei mikään, miksi niin luulet?