— Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus.
— Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen… Niillä on neljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat!
Palavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana liekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he näkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan muutamassa sekunnissa — hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen kaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä räiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä, ja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti — aivan kuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti pureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen — mutta yksikään ei kääntynyt.
Juuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika — ja nyt sululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi — kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää tukahduttaa!
Marcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän, järkyttävimmän näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin yksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä on aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee, mutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat suojella tovereitaan ja he etenevät — he marssivat laulaen kuolemaan! Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja heidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn!
Siinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui lapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki takaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät ehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat.
Pikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella ei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä, noiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot liidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät nopeasti kuin kiväärinlaukaukset:
— Nyt lähden. Hyvästi!
— Minä myös! yhtyi Antonius.
— Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä — ettehän te pienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo tulee apua?