Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin pysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen lykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet miehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain kadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot, lähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja, kiviä, vieläpä turpeitakin — ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla.
Tulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää panssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä, ikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa.
— Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin itsekseen. Jospa ne odottavat jotakin…
Paljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko: kuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista. Haavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa valkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän. Julius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin vain hiukan syrjään.
Silloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja:
— Tietä, tietä, tietä!
Väkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea väylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi katusulkua kohden.
Mutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti entistä rajumpana — ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua.
Samassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni peräkkäin joitakin suuria, harmaita… Tulipalon kaameassa valossa ne muistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin päässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat.
— Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. — Ne aikovat murtautua tästä torille!