Aurelia peitti käsillään kasvonsa.
Vallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla.
Mutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa nähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon miehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat niin paljon työtä tehneet.
— Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen tuskallinen kysymys. — Minä olen tällainen, ja te, te teette toista työtä. Minä arvaan sen.
— Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. — Enkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt… Ja nyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin — ettekä onnistu! Mitä teidän siis olisi pitänyt tehdä?
— Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa.
— Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. — Kenelle teidän pitäisi kostaa?
— En tuota — minä, mutisi Marcus.
— Kun se selviää teille, niin ehkä teillä silloin on tilaisuuskin siihen!
Nuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa: