— Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Ja sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten äiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki pieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa kivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut puutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen:
— Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai lunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon, ja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada minut kouluun.
— Olitteko iloinen sinne päästyänne?
— No enpä tiedä… Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan; kun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä, luin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin sota-akatemiaan…
— Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen silmänsä olivat kosteat.
— Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta työhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä tapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota, tarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas — enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi mennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua — toista kättä ja jalkaa vailla.
— Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa.
Marcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut jotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi:
— Ja kadulla isä sitten ammuttiin — hiukan myöhemmin.