— Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun miljoonat meistä ovat kuolleet heidän sodissaan, niin miksemme nyt kärsisi muutamia päiviä omassa sodassamme — kuolisi ilomielin oman asiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet, päättäkäämme, että meidän täytyy voittaa — tai kuolla viimeiseen mieheen!
Nyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin, siinä kuvastui epätoivo — kuoleman epätoivon voima. Tulipalo oli alkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten tuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri — josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa. Selittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä, hän luuli olevansa valtameren rannalla — ja vuorenkorkuiset aallot syöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten.
Mutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu! Palkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta! Sieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla syntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan jyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana.
Antonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti.
ONNELLINEN PÄÄTÖS.
Samana iltana kello yhdeksän aikaan oli pääministerin palatsissa salainen neuvottelukokous kapinan johdosta.
Siellä olivat koolla ministerit, yleisesikunnan suunnitteleva jaosto, armeijan ylipäällikkö, ilmavoimien komentaja ja laivaston ylipäällikkö. Koko valtakunnan toimeenpaneva hallitusvalta oli saapuvilla.
Kokouksessa oli ensin vallinnut jonkin verran hermostunut mieliala, mutta nyt se alkoi rauhoittua; yleisesikunnan päällikkö teki parhaillaan selvää asemasta ja esiintyi kylmästi, tyynesti ja varmasti; vieläpä hän heitti muutamia pistosanojakin liiallisesta hätäilemisestä — sillä sisäisesti hän oli sangen rauhaton; hän ei ollut luullut, että teloitukset tulisivat herättämään sellaista mieltenkuohua. Hän lopetti puheensa seuraavasti:
— Täällä on puolittain syytetty minua siitä, että olen eilen ratkaisevasti vaikuttanut kapinallisen pataljoonan rankaisua koskevaan päätökseen. Se on totta! — minä tein sen! Mutta minä sanoin jo eilen, että se oli ainoa keino. — En minä muuten ymmärrä, miksi täällä ilmenee, sanoisinko hermostuneisuutta! Sillä meidän asemamme ei suinkaan horju. Suurin osa kaupunkia on vallassamme; katuvalaistus toimii, ravintolat, vieläpä huvipaikatkin ovat avoinna! Tosin asevarasto ja suurin ampumatarvikevarasto ovat mellakoitsijain hallussa, mutta se ei merkitse mitään! Sen keinon avulla, jonka herra pääministeri esitti, lakkaa kapina huomisaamuna. Ellei lakkaisi, niin linnoitukset ja ilmavoimat todellisuudessa vallitsevat kaupunkia — pari lentäjää karkottaa nuo uudet "valloittajat" kymmenen minuutin kuluessa! Me voimme siis rauhallisina odottaa huomispäivää.
Kun linnoitusten ylipäällikkö oli ilmoittanut luottavansa linnoitusväkeen, koska se ei tänään ollut yhtynyt kapinaan, kääntyi pääministeri ilmavoimien komentajan puoleen: