Tuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala, kumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen pidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän ruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona kumeasti murahtaen noussut seisomaan — ja kita avoinna tuijottanut verestävin silmin kiduttajaansa.
Jossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän puhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta:
— Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat hurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen mäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta toveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät ole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina… Ja meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme joukkomurhien vastustajia!
Sen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti pitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen sanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen äänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima:
— Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet — mutta tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia — mutta nyt emme voi enää, emme kestä enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien ja orpojen nimessä. Ja me sanomme: seis! Nyt riittää!
Viimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon, ne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti seisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin voimin.
Mutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä kajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan sellaista kuullut — se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien jylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus näki — mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi, uskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja, siitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä.
Ja huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky.
Kun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin näkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu.
— Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat päivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän selosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman täydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja lopetti puheensa seuraavin sanoin: