— Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä sieltä tänne, niin — Marcus tulee ilmoittamaan — minä ehkä jään sinne.
— Yksin?
— Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa enemmän — ja teen sen kuin voin, estääkseni…
— Hyvä on veli — minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.
He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa eteenpäin — aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.
Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.
Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi silloin tullut tietoon.
Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista, että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi tuollainen saa estellä heitä!
— Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.
— Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. — Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen minä.