Seura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja: ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla olevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot naiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä valossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista orkesterinsoittoa.
Kevyt illallinen on päättynyt.
Pääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella — suorastaan säkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan.
Mutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut levottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen tupakkahuoneeseensa.
— Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista tuntia!
— Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän ylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö.
— Ainakaan hän ei voinut tietää mitään! vastasi pääministeri.
— Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri.
— Niin.
— Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi.