Pääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden vallassa:
— Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla ottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy…?
— Hm — tämä on todellakin — todellakin kummallista.
Juhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin helkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat heidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina — kaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat.
Kello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa tanssia varten.
— Kunnioitettavat naiset ja herrat!
Se oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa.
Mutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken vaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti:
— Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu, käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset vieraani — että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme sodassa päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan.
Nuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat.