— Onko jotakin ikävää tapahtunut?
— Ei, ei ikävää — lapsi kulta — mutta —
Julia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan vapisevalla äänellä:
— Aah — nyt tiedän, Aurelia! Hän on ollut sinun luonasi — ja hän on sanonut sen. Eikö niin Aurelia?
— Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa rikoksensa.
— Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi — ja, ja…
Aurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin vapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi tehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan.
— Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. — Sinä siis rakastat häntä yhtä paljon kuin ennenkin.
Julia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen:
— Vielä enemmän, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän putosi siten. Olen vavissut tähän asti… Mutta älä vain ole vihainen — anna anteeksi! Koetan unohtaa.