Hän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian sydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa kyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä:
— Rakas, rakas lapsi — kuinka voit ajatellakaan, että olisin sinulle vihainen! Julia — minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä sanon, etten minä —
— Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. — Et saa puhua noin! Teidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia — en minä sen tähden itke. On vain vähän ikävä.
Hänen puheensa katkesi rajuun itkuun.
— Voi rakas, pieni sisareni… Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä, et yhtään ajattele itseäsi, aina vain…
Mutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten itkivät kauan — niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä ja tuuli suhisee salaperäisesti puissa.
He olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi omituisesti epäröiden:
— No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut päivällä kysyä.
— Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. — Juuri tänään sain häneltä kirjeen — enkä muistanut ottaa mukaan!
— Mitä äiti kirjoitti?