— Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä sinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta rakastamaan isää!
— Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia värisevin äänin. — Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja siitä huolimatta hän… Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia!
— Mitä sinä puhut, Aurelia? — Kuinka sinä … sopersi Julia lievästi moittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti hellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen:
— Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen olimme molemmat hänen luonaan — ja nyt sinäkin vielä jouduit lähtemään… Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle!
— Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. — Minun lukuni eivät ole vielä juuri alullakaan — ja äiti on tärkeämpi kuin tuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä tehtävä, jota ei voi jättää!
Aurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen:
— Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään?
Julia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti:
— Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on…
Hän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi, paheksuen: