— Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit taas tulla kotiin, niin hän — hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa ei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään isä!
Julia alkoi taas katkerasti itkeä.
Isän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät jääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten jälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi hitaasti:
— Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet sellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi.
Silloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen sanoen päättävästi:
— Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä minut heti…
— Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista — ja…
Hän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti:
— Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko jotakin tapahtunut?
— Ei, mutta — minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta, että joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin vangitsisivat sinutkin.