— Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. — Mistä epäilet?
Aurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen:
— Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini luottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti — ikään kuin säälien. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei hän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa tällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä sinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä.
— Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. — Sinun pitäisi lähteä pois kaupungista.
— Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla aivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton, Julia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni.
— Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen mustat silmänsä leimahtivat. — Jos sellainen tapahtuu, niin sinun paikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja anna minulle pieni kirje, että tietävät…
— Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen.
Aurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja kun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he yhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta.
Aurelia meni kirjoituspöydän ääreen.
Kello löi kaksitoista.