Julian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään tavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia puhuen hellästi:
— Jos siis joutuisin kokonaan pois, niin anna tuo hänelle. Ja luota, rakasta häntä — tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt tarkkaan, mitä sanoin.
— Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. — Et saa kuolla — ei —
— Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. — Kaikki käy hyvin. Ehkei mitään tapahdu — minä vain siltä varalta…
Julia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi hiljaa, sydämellisesti:
— Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo—
Sana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä eteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja kysyi käheällä äänellä:
— Niitäkö?
— Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin tuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla kasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu — kuin ihmisen, joka herää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan tulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta silloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä:
— Julia rakas — tyynny, ei mitään vaarallista — ei mitään! — Ah — nyt tiedän — tule!